Milloin viimeksi yllätit itsesi?
👏 “Ai niin – sullahan on nää jutut selkäytimessä!”
Ollaan järjestämässä ex-kollegan kanssa tapahtumaa, jollaisesta kummallakaan ei ole aiempaa kokemusta.
Tilanne oli kiinnostava juuri siksi, ettei kyse ollut tutusta kaavasta tai valmiista mallista. Oli vain idea, innostus ja paljon avoimia kysymyksiä. Juuri sellaisia hetkiä, joissa helposti alkaa epäillä, osaako tätä nyt oikeasti.
Hän oli ehtinyt pyöritellä jo yksin:
💶 hinnoittelua
💳 rahaliikennettä
💰 budjettia
kunnes kysyi mun mielipidettä.
Keskustelu ei ollut pitkä eikä monimutkainen. Ei avattu exceleitä eikä rakennettu raskaita skenaarioita. Käytiin rauhassa läpi, mistä on oikeasti kyse, mitä pitää päättää nyt ja mitä voi jättää myöhemmäksi.
Yhdessä päätettiin nopeasti, mitä tehdään – ja päästiin jatkamaan suunnittelua. Joskus ratkaisu löytyy heti, kun muistaa kysyä kaverilta 👌
Tämä hetki pysäytti. Ei siksi, että olisimme keksineet jotain erityisen nerokasta, vaan siksi, kuinka vaivattomasti ajattelu loksahti paikoilleen. Kokemus ei näyttäytynyt ponnisteluna, vaan selkeytenä.
💡 Usein hämärtyy se, mitä osaa. Vasta muiden peilistä näkee, kuinka pitkälle oma kokemus kantaa.
Tämä on yllättävän yleistä, etenkin ihmisille, joille asioiden hahmottaminen on arkea. Kun jokin on tullut osaksi ajattelua, sitä ei enää tunnista erityiseksi taidoksi. Se tuntuu “vain järjeltä” tai “perusasioilta”, vaikka toiselle se on juuri se puuttuva palanen.
Uran varrella osaaminen harvoin katoaa. Sen sijaan se normalisoituu. Asiat, jotka ennen vaativat tietoista ponnistelua, muuttuvat hiljaiseksi varmuudeksi. Ja juuri siksi ne jäävät helposti sanoittamatta – sekä itselle että muille.
Tällaiset hetket muistuttavat, ettei asiantuntijuus aina näy titteleissä tai listoissa. Se näkyy siinä, miten nopeasti hahmottaa olennaisen, miten rauhallisesti pystyy tekemään päätöksiä ja miten luontevasti auttaa muita eteenpäin ilman tarvetta ottaa tilaa itselleen.
👏 Milloin viimeksi yllätyit omasta osaamisestasi?
Usein se ei tapahdu yksin miettimällä, vaan vasta silloin, kun joku toinen sanoo ääneen sen, minkä olet itse jo ehtinyt unohtaa.